25-vuotias minä tässä terve. Lihavampana kuin koskaan. Sitä voisi kuvitella, että olen hienosti karpannut koko vuoden, mutta paskanmarjat. Karppasin viime vuoden kesällä, kaikki meni hyvin, kunnes tuli ahminta, joka leveni perseen tavoin valloittaen kaiken kuin tulivuoresta valuva laardi. Eli on tullut syötyä "virallisterveellisesti" ja lisäksi on tullut vaihtelevasti ahmintoja ja turhaa mutustelua.
Otin yhteyttä tuntemaani syömishäiriöihin perehtyneeseen henkilöön, pyytäen apua. En halua lihoa tästä enempää. Tällä hetkellä ahdistaa, kuntokin on romahtanut ja pieni ylämäki hengästyttää. Tunnen olevani sullottuna sumopainijapukuun. Kaikkein hassuinta on se, että useimmiten koen yläkroppani näyttävän vielä hyvältä. Että olen tavallaan löytänyt osan itseäni, vaikka samalla osa minusta katoaa sentti sentiltä.
Kirjoitin pari päivää sitten runon syömishäiriöstäni:
Syömishäiriöni
Syöminen on vaikeaa.
Mitä on kohtuus?
Jos syön mitä tahansa,
yltyy nälkä ja vie mennessään
kuin tulva.
Vaikka aloittaisin terveellisestä,
himo hiilihydraatteihin
tulvii yli äyräiden.
Illalla huomaan syöneeni liikaa.
Iltaisin pelkään kuolevani
hallinnan menetettyäni.
Kadehdin salaa anorektikoita.
Ruoka on minullekin vihollinen,
mutta olen lihava.
Ja lihavuus on pahempaa kuin laihuus.
Jos olisin edes bulimikko,
saisin osan energiasta oksennettua pois.
Mitä on kohtuus?
Se ei voi olla naistenlehtien
reseptien ja kilon karisteluartikkeleiden vuorottelua.
Se ei voi olla syö syö syö,
laihdu laihdu laihdu.
Haluaisin tukea ongelmaani.
Mutta ainoa köysi, mikä minulle heitetään
on: "Kokeile liikkua enemmän
ja syödä lisää salaattia."
Syyllistäminen.
Se on helpompaa kuin ongelmaan tarttuminen.
Peitetään avomurtuma laastarilla,
jotta voidaan sanoa että ollaan autettu edes jotenkin.
Ongelmaa ei haluta nähdä,
etenkin kun läski on pahe
ja laihuus hyve.
"Läskit ovat leppoisia ja hauskoja.
Ne eivät kuole olotilaansa
niin nopeasti kuin anorektikot.
Keskitytään siihen,
ettei kauniit hoikat kuole.
Hehän sentään yrittävät täyttää
mahdottoman muotin kapean loven."
Hiljattain Sari Sainio kirjoitti Aamulehdessä siitä, kuinka lihavat ovat käytännössä vapaasti haukuttavissa. Se onkin totta. Itselleni on nyt pariin otteeseen tullut joku ulkopuolinen tuntematon, taustoistani tietämätön kertomaan, kuinka lihavalta näytän ja on päivitelty, että enkö minä tosiaan tiedä miten syödään ja liikutaan. Nykymaailma on härski ja röyhkeä. Itselleni ei tulisi mieleenikään mennä kapeille vanhuksille vittuilemaan siitä, kuinka voisivat kylminä iltoina kääriytyä kurttuihinsa. En ymmärrä, miksi jokin ominaisuuteni voi ärsyttää jotakuta toista niin paljon, että siitä on pakko huomauttaa. Sellaisella henkilöllä ei ole kyllä kaikki muumit laaksossa.
Ylipainoni ahdistaa. Minulla on syömishäiriö. Kamppailen sen kanssa tunnista toiseen, joka päivä. En halua sairastua. Mutta se, että joku tulee ehdottamaan että söisin enemmän salaattia ja liikkuisin enemmän, ei auta paskan vertaa. Älä lähde neuvomaan tietämättä. Empatiaa voit kyllä osoittaa, mutta mieti, miten sen osoitat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti